Ei tarvitse nähdä asioita negatiivisesti, vaan tehdä erilaisia havaintoja. Tiedän monia nuoria tyttöpelaajia, joille pelaaminen on juuri se juttu ja harjoittelu ei kiinnosta ollenkaan niin paljon. Ovat pärjänneet ihan hyvinkin eri sarjoissa kunnes pelkällä "lahjakkuudella" ei enää selviä. Mielestäni pikkujunnuissa tärkeintä olisi opettaa pelaajat rakastamaan lajia ja nimenomaan sen harjoittelua.
Siihen en varsinaisesti ota kantaa mikä on se paras sarjataso kenellekin, mutta näkisin että pelkästään eri sarjoissa mukana olemalla ei kehity. Pitää olla selkeä punainen lanka eri toimijoiden välillä mihin suuntaan pelaajaa halutaan kehittää eli minkälaisia asioita hänen pitäisi siellä alemmissa sarjoissa harjoitella pärjätäkseen ylemmillä sarjatasoilla paremmin. Olettamus tässä tietenkin on se, että pelaaja haluaa isompaan rooliin esimerkiksi liigassa ja on valmis tekemään töitä sen eteen. Usein tuntuu, että pelaajan kehittymistä ei kukaan ohjaa mihinkään suuntaan. Oletetaan, että pelkät peliminuutit jossain sarjassa takaavat kehityksen ja näinhän se ei ole. Peli on paras opettaja (kun harjoituksissa on tehty taustatyö hyvin) ja siihen on hyvä olla selkeät speksit minkä tyyppisiin tilanteisiin kehittyvän pelaajan olisi tärkeintä päästä juuri nyt oppiakseen oleellisia asioita.
Nykysysteemissä on puolensa etenkin silloin, kun eri seurojen välisellä yhteistyöllä pystytään takaamaan motivoituneelle pelaajalle mahdollisuus kehittyä laadukkaammassa ympäristössä. Muutama liigaminuutti silloin tällöin voi kasvattaa kipinää entisestään, mutta en toisaalta näe miksi motivoitunut pelaaja ei voisi aivan yhtä hyvin kehittyä isoin harppauksin panostamalla pelkästään naisten divariin. WU19SM ei valitettavasti valmista pelaajia kohti aikuisten korista, koska sarjan taso on aiempia vuosia heikompi, mutta johonkin eri seuran divarijoukkueeseen hyppäämällä nuori pelaaja voi saada tarpeellista lisähaastetta.
Tarkoitus oli myös sanoa se, että vaikka jollekin antaisi kuinka paljon mahdollisuuksia sääntöjen puitteissa pelata erilaisia sarjoja, niin se ei takaa menestystä tulevaisuudessa ollenkaan. Oleellista on se mitä harjoitellaan ja missä ympäristössä. Siksi en näkisi sitä niin isona ongelmana, jos mahdollisia pelattavia sarjoja rajattaisiin tai jos vaikka rinnakkaislisenssioikeuden ikärajaa laskettaisiin. Parhaiten harjoittelevat pelaajat kehittyvät vuosien saatossa eniten. Nykyisen systeemin tarjoamat mahdollisuudet saisi oikeasti hyödynnettyä vasta sitten, kun kaikilla organisaatioilla ja valmentajilla olisi sama tavoite eli pitkäjänteinen pelaajakehitys.
Mistä olettamus, että pelaajien olisi vaikea motivoitua, jos ei tiedä vastustajan rosterista mitään? Eihän tässä varsinaisesti siitä puhuttu. Kilpapelaajaa ei kiinnosta millä rosterilla vastustaja tulee. Korkeintaan etukäteen voi mietityttää onko vastustajalla yhtään sopivaa match upia itselle. Tällä tarkoitan esimerkiksi sarjan korinaluspelaajia, jotka eivät jalalla pärjää pienemmille ja siten voivat olla yllättävän pienessä roolissa, jos vastustaja ei tuo paikalle tiettyjä pelaajia. Muuten näkisin, että pelaajat eivät kamalasti mieti rostereita. Valmentajille tilanne on varmasti kaikista vaikein, koska ei voi etukäteen tietää minkä tyyppinen ottelu on luvassa. Esimerkiksi joku nuorempi pelaaja olisi kiva ottaa kokeilemaan divaria, jos vastassa olisi ne Hongan hieman heikommat junnut, mutta ei viitsi ottaa ketään penkille istumaan jos vastassa onkin liigarosteri. Toisaalta kilpailuasetelmiin se vaikuttaa etenkin playoffeja ajatellen, mutta uskoisin sinne päätyvän ne neljä parasta joukkuetta kuitenkin.
