Silläkin uhalla, että karkaa jo aika kauas Seagullsista: Pesis on taas nosteessa ja siinä on varmaan monta syytä. Yksi etu on ehdottomasti siinä, että ihan merkittävä enemmistö suomalaisista on ollut pesäpallon kanssa tekemisissä koululiikunnassa melko paljon. Silloin peliä ei tarvitse hirveästi opetella, että sitä pystyy auttavasti katsomaan. Kun laitetaan ihan pystymetsästä joku katsomaan korista, ei hän ymmärrä siitä mitään. Kyllä hän tietysti tietää, milloin pallo menee renkaasta läpi, mutta ei hän useimmissa tilanteissa ymmärrä, kuka rikkoi ja millä tavalla.
Tässä piilee koripallon suurin haaste. Helsingissä on enemmän katsojapotentiaalia kuin muualla, mutta Helsingissäkin on rajallisesti koripalloa ymmärtäviä ihmisiä. Jotenkin pitäisi saada uusia ihmisiä ilman lajitaustaa katsomoihin. Jossain Kauhajoella se on onnistunut, koska muuta tarjontaa on niin vähän ja joukkue sitoo alueen ihmiset yhteen yhteiselle asialle.
Jotain vähän samanlaista tuntuisi tapahtuvan Roihuvuoren pesäpallostadionilla. Siellä on oman kylän joukkue (pelaajia toki on paljon muualta, mutta asia koetaan yhteiseksi), ja joukkueen viestintä kolahtaa nuorelle helsinkiläiselle. Siellä puhutaan turvallisesta tilasta ja hyvästä meiningistä. Roihun joukkueessa on myös hyvällä tavalla vaaran tuntua. Pelaajisto on nuorta, ja samaan peliin mahtuu paljon tilanteita: huikeita onnistumisia ja kokemattomuudesta johtuvia virheitä.
Se on minusta kuitenkin selvää, että niin Seagullsin kuin suomalaisen koripallon laajemminkin tulisi saada rakennettua sellaisia ilmiöitä, jotka sitovat ihmiset yhteisen asian äärelle. Ei suuri yleisö tule hallille ainoastaan katsomaan peliä. Uskon, että he pohjimmiltaan hakevat yhteenkuuluvuutta ja osallisuuden kokemusta. Siinä auttaa myös hyvä joukkue ja laadukas peli, mutta ei se yksinään riitä.
www.helsinkiseagulls.com
Ei puupenkeillä paljon istuta
