Vs: ToPo 2011-2012
Tarkoitukseni on ollut jo pidemmän aikaa kirjoittaa muutamia hassuja kommentteja koopeecomiin ToPo-kaudesta 2010/11. Energiaa, aikaa ja voimia on kuitenkin ollut pienen lapsen isänä niin perin harvoin, että netissä tulee luuhattua tätä nykyä lähinnä töiden puolesta ja senkin ajan vastentahtoisesti. Gradun viimeistely on kuitenkin edennyt sen verran hyvin, että jos sitä nyt voisi luonnostella pari perusteltua huomiota paperille.
…
Tärkein ensin: kausi oli ToPo-näkökulmasta pettymys. Siitä ei kahta sanaa, vaikka kuinka yrittäisi kiinnittää huomiota kaikkiin positiivisiin asioihin, joita kauden aikana tapahtui. Alkusyksyn kotivoittosuman ja Tyray Pearsonin saapumisen välisenä aikana ToPon matsien seuraaminen oli turruttavaa touhua kovin samalla tavalla kuin Hongan seuraaminen kaudella 2008/09, jolloin joukkue pelasi suurimman osan matseistaan alle potentiaalisen tasonsa kunnes viime minuuteilla Akeem Scott klaarasi homman joko kotiin tai vastustajalle.
Vaatii tietenkin aimo annoksen jungilaista ajattelua uskoa siihen, että koko viime kausi oli yksittäisen pettymyksen synnyttämä kierre, mutta mielestäni ToPo-kauden 2010/11 siemen kylvettiin kuudes toukokuuta 2010: Kisahalli on täynnä jo tuntia ennen potentiaalisesti ratkaisevan finaaliottelun alkua, Hanno Möttölän paluu Suomeen ja ToPo-kokoonpanoon on saanut stadilaiset pitkän tauon jälkeen innostumaan koriksesta ja ToPo-legendat Klingasta Rauramoon seuraavat matsia ykköset yllä.
Kentän otti kuitenkin haltuunsa Damon Williams, joka snittasi 18 pinnaa ekalla jaksolla ja tiputti ToPon kuoppaan, josta kotijoukkue ei enää noussut. Asetelmat pedattiin ratkaisevalle viidennelle finaalille Pyynikillä, jonka aikana ToPosta nousivat tasolleen vain Trotter ja Pearson, ja ToPo lähti kotimatkalle hopeat kaulassa. Väitän, että koko kausi 2010/11 oli yhtä pitkää hopeakohmeloa, joka ei alkanut hellittää ennen kuin vasta pudotuspeleissä.
…
ToPo lähti kauteen 2010/11 tavoitteenaan uusia finaalipaikka ja tällä kertaa hoitaa Pantteri-patsas Kisahalliin asti. Rosteria katsoen edellytykset mitalin kirkastamiseen olivat olemassa: Hanno olisi mukana kauden alusta asti, kauden edetessä jenkkejä olisi mahdollisuus rekrytoida joukkueen tarpeen mukaan peräti kaksin kappalein ja uusi mies Mikko Koivisto sopi edelliskaudella debytoinutta Samuel Haanpäätä paremmin Korisliigan pelitapaan. Lisäksi kaikki edelliskauden kotimaiset avainmiehet Timi Heinosesta Eero Lehtiseen olivat käytössä.
Olin alusta asti suunnattoman epäileväinen Frank Richardsin hankkimiseen, mutta selvitin asian itselleni simppelillä matematiikalla: Obie Trotter oli fantastinen pelaaja, mutta joutui tekemään ylitöitä koko kevään 2010 ajan ryhmän ainoana todellisena pointtina. Koivisto ja Richards sopisivat molemmat skoraajan luonteestaan huolimatta pointin paikalle ja niin ToPon pelinrakentajaosasto ei olisi yhtä taitava, mutta kaksin verroin leveämpi kuin edellisellä kaudella. Myös historia kertoi, että aliarvioimani jenkit olivat päätyneet tärkeisiin rooleihin mestarijoukkueissa, Kuten Ben Perkins (2008) ja Kurtis Rice (Lahti 2009).
No, ei mennyt kuten Coach Carterissa. Hannon perättäiset loukkaantumiset olivat takaiskuja, joista ToPo ei toipunut. Frank Richards loisti skoraajana alemman keskikastin ja alakastin joukkueita vastaan ja hoiti kuin hoitikin muutaman matsin himaan, mutta parhaita tiimejä vastaan Frank keskittyi puskemiseen ja naaman vääntelyyn tuomareille. Koivisto joutui käsittelemään palloa paljon enemmän kuin suunnitelmissa oli, ja siinä, missä Koivari ei päässyt elementtiinsä pelinrakentajana, oli Richards täysin hukassa kakkospaikalla.
Hannon poissaolo korin alla näkyi siinä, että koko syyskauden ajan ToPolla ei ollut todellista uhkaa korin läheltä, ja etenkin 5-5-hyökkäys kuihtui useammin kuin usein käsipalloksi, josta lähinnä Timi Heinonen, Richards ja Koivisto sekä toisinaan Mike Pounds onnistuivat luomaan itse korintekopaikkoja. Kuitenkin järjestelmällisesti jokaisella vastustajalla, myös liigajumbo Porvoon Tarmolla, oli käytössään tasapainoinen puolen kentän hyökkäysviisikko.
…
Coach Lopez toi ToPoon pelityylin, jossa laajaa rotaatiota käytettiin herkeämättä jopa siten, että Ässä Sandberg ja Pyry Rainamaa saivat varhaisessa vaiheessa mukavasti minuutteja. ToPon rakkikoiradifu vaati suunnattomasti energiaa ja paljon tuoreita jätkiä kentälle, ja siksi Lopez joutui ToPo-yleisön hampaisiin, kun hyökkäyspäässä vasta vireeseen päässeet äijät joutuivat moneen otteeseen istumaan penkille.
Rakkikoirapakki toimi erinomaisesti syys-lokakuussa ja hetken vielä marraskuussakin, mutta mitä lähemmäksi vuodenvaihde tuli, sitä paremmin vastustajat onnistuivat varautumaan ToPon pelitapaan, ja sitä harvemmin voittoja ropisi. Tilannetta ei helpottanut Jumppa Niskasen, jengin parhaan levypallopelaajan ja toisen puhtaan energiapelaajan (toinen oli Mike Pounds), kauden katkaissut loukkaantuminen.
Joulukuussa Stadiin saapui kovin odotuksin meriittimies Vellu Blanchard, joka liikkumisestaan päätellen toipui yhä loukkaantumisesta. Vellu toi selkeästi lisää monipuolisuutta ToPon hyökkäyspäähän, mutta jäi hitailla jaloillaan auttamattomasti jälkeen puolustuksessa, joten alkuvaiheessa vaikutus oli plus miinus nolla. Myös Hanno asteli takaisin kentälle joulukuussa, ja vaikka Vellu/Hanno-duo sai pari voittoa lisää ToPon sarakkeeseen, Hanno kärsi toisen loukkaantumisen ja joutui jäämään tammikuussa koko loppukaudeksi sivuun.
Hannon loukkaannuttua ToPo joutui tekemään nopean ratkaisun ja värväsi pikakomennuksella kokoonpanoon Tyrä Pearsonin, joka ensimmäistä kertaa kauden aikana toi vaadittavat tasapainon elementit ToPon pelaamiseen: Blanchard ja Timi Heinonen eivät joutuneet roikkumaan puolustuspäässä isommissa pelaajissa, jonka lisäksi Koiviston ja Richardsin työ helpottui huomattavasti Tyrän korinaluspelaamisen johdosta.
Pearson-Blanchard-duon sisäänajo ToPon puolustuskonsepteihin oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, koska kaverit eivät raskasjalkaisuutensa johdosta pystyneet sellaisenaan mukautumaan Lopezin puolustuskonsepteihin, eikä kaudessa ollut riittävästi viikkoja jäljellä systeemin pitkäjänteiseen kehittämiseen.