- Viestejä
- 584
Terve pässit... ;D Tässä kun on maailmankuva hieman avartunut viime vuosina ja saanut lukea palautetta ihan oikeasti isolta yleisöltä, niin kirjoitan mielihyvin tänne. Olisi itse asiassa pitänyt kirjoittaa jo ajat sitten. Rakastan korista. Suomi-koriksen isoimmat ongelmat heijastuvat tällä palstalla väistämättä. Kukaan ei ole kiinnostunut omasta tekemisestään, kaikkia kiinnostaa muiden tekeminen. Silloin ollaan yleensä umpikujassa, kehitys ei kehity.. :-\ Lukekaa, jos kiinnostaa. Kehukaa, haukkukaa, ihan miten vaan. Kaikki käy.
Aivan alkuun on pakko myöntää, että on ollut hienoa seurata rakasta lajia sivusta muutaman vuoden. On tullut käytyä katsomoissa ympäri Suomen ja seurattua sivusta. Silti, vaikka kuinka paljon on hommat muuttuneet, kipinä ja sydän korikseen on ja pysyy. Hauskaa on myös ollut lukea lokaa, joka on osin tullut aiheesta ja osin aiheetta. Jotkut tekevät, toiset puhuvat. Mennään siis asiaan ja avataan story.
Oma korisurani lähti käyntiin noin 5-vuotiaana Hongassa. Isä oli puheenjohtaja, minä pelasin ja luuttusin lattioita. Pääsin mukaan miesten joukkueen matkoille, jotka isäni rahoitti silloin omasta pussistaan. Tämän voivat vahvistaa muuan Sajantila, Suhonen ja co. Hiukan ikää lisää saaneena pääsin kameran varteen. Muistan ikuisesti, kun kuvasin Forssan jo edesmenneessä hiiri-hallissa. Tämän nimen hallille antoi Dettmann, joka väitti kivenkovaa lehdistötilaisuudessa nähneensä hiiren juosseen kentän poikki kesken pelin.
Aika vieri ja myös oma peli sujui. Voitimme C- ja A-junnujen SM-kultaa ja pari Scaniaa. Itse en ollut koskaan kentän paras, ihan ok pelaaja. Etenkin pukukopissa. Tajusin jossain vaiheessa, ettei kukaan maksa mulle koskaan palkkaa pelaamisesta. Lähdin opiskelemaan kauppatieteitä Englantiin. Löysin itseni muutaman vuoden päästä Hongan joukkueenjohtajana ja markkinointipäällikkönä. Jätin koulun kesken ja äiti kävi kuumana. Sohlberg halusi mut hommiin ja minä menin. Tästä olen Mikalle ikuisesti kiitollinen. Isäni oli jo kuollut, mutta olisi varmasti ollut iloinen.
Seuraavana kautena voitimme Suomen mestaruuden ja kohotin Pantteri-patsaan kohti taivasta, isälleni. Se on, ja tulee aina olemaan elämäni paras hetki. Honka voitti isäni aikana hopeaa Scotch Team -nimellä. Nimen takana oli muuan Anssi Vanjoki. Se neliskanttinen hopea on palkintokaapissani yhä.
Tein muutaman vuoden hommia Hongassa, kunnes ToPo kutsui nuorta poikaa. Lähdin ToPon manageriksi 25-vuotiaana pojankloppina. Soitin Rauramolle ja Klingalle. Kumpikaan ei reagoinut mitenkään. Jaaha, omilla mentiin. Nostimme ToPon takaisin parrasvaloihin. Anssi kutsui kahville ja Peren kanssa pelasin samassa divarijengissä. Molemmat ovat nykyään hyviä ystäviäni.
On täysin totta, että ToPo teki minun managerointi aikoinani miinusta. Tämän ei pitäisi yllättää ketään suomalaista urheilua seuraavaa ja jotain siitä tajuavaa. Välitön nousu divarista liigaan tarkoitti budjetin triplaamista. Siinä ei onnistuttu, paitsi menopuolessa. Rodman-peli tuotti jonkin verran. Ennen kaikkea se tuotti ennennäkemättömän julkisuuden, juuri sitä mitä olimme hakeneet. ToPo oli kuukauden verran enemmän mediassa kuin yksikään SM-liigan lätkäjoukkue. Ja se on paljon tässä maassa. Vaikka Saksassa onkin enemmän käsipalloilijoita kuin maailmassa jääkiekkoilijoita. No joo, se on toinen aihe se. Se ei riittänyt.
Meillä oli iso ja vaikutusvaltainen? munkkalaisporukka sitoutunut mukaan tietyllä sponssidiilillä per ukko. Kun tuli maksun aika, näkyi perävalot. ToPon silloinen pj. Raimo Saarnia kantoi kortensa enemmän kuin kekoon ja hoiti kanssani lisää rahaa. Myös muutama munkkalaistaho osallistui talkoisiin. Ennen kaikkea, Kari & Leena Niemistö pelastivat silloisen ToPon.
Olimme palkanneet Pekka Salmisen päävalmentajaksi. Minun tahdosta. Pekka valmensi minut C-poikien SM-kultaan Hesan Namikassa, kun en enää mahtunut Honkaan. Isäni soitti Pekalle, menin treeneihin ja Pekka valitsi minut joukkueeseen. Saatoin heittää pari kolkkia kauden aikana, ehkä jopa hieman enemmän. Luultavasti pääsin kentälle siksi usein, koska Pekalla oli tapana huudella kertolaskuja (9x7) ja ensimmäinen oikein vastannut pääsi kentälle. Siinä espoolainen yleensä biittasi itä-helsinkiläisen.
Meillä tuli ToPossa kriisi 2007 keväällä. Halusin erottaa Pekan. Jokainen voi vain kuvitella, kuinka vaikee on erottaa oma junnukoutsi. Meitä oli paikalla Saarnia, Pekka ja minä. Olin jo sopinut, että ToPo-ikoni Pere Klinga tulee päävalmentajaksi ja palauttaa ToPo-hengen. Tämä ei sopinut hallitukselle. Tässä kolminkeskeissä palaverissa minä itkin, samoin tekivät muut. Ja Pekka lähti vetämään treenejä. Tipuimme Lahdelle pleijareissa. Pekka on tästä kaikesta huolimatta paras valmentaja, jonka valmennuksessa olen ikinä saanut olla. Ystäväni ja ihan helvetin hyvä jätkä.
Pippenin vierailun lupasin hoitaa loppuun asti. Se meni aika lailla kivasti. Kovasti arvostamieni Kamisen Tompan ja Pehkosten perheen ilme kertoi kaiken. Nyt oltiin saatu jotain, jonka kaikki muistaa. Aina.
No joo, mun aika ToPossa alkoi käydä umpeen. Oli liikaa ristiriitoja ja etuvääntöjä. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että jenkki saattaa oikeasti soittaa yöllä ja sanoa, että sen vessapaperi on loppu. Olin aika yksin ja liian menestyshakuinen. Tiet erkanivat. Ja kyllä, ToPo teki mun aikana miinusta. Suurimman osan otan omaan piikkiini. Mutta en muistaakseni ollut yksinvaltias. Yleensä ry-pohjaisilla seuroilla on hallitus, joka valvoo toimintaa. Silti, mulla lähti mopo lapasesta.
Siksi, muutaman vuoden sivusta seuranneena ja kovaakin, maanlaajuista kritiikkiä vastaanottaneena koen olevani kypsä kirjoittamaan tämän. Onnekseni valtaosa palautteesta on ollut positiivista viime vuosina. Oli miten oli, mä olen korisjätkä. Ystävääni Henkka Dettmannia lainatakseni, mä olen korisfani.
Siksi lähdin mukaan Hongan operaatioon. Honka on mulle sydämen asia ja verenperintö, kuten ylhäältä voi lukea. En ole tässäkään operaatiossa mikään merkittävä tekijä. Teen sen minkä voin. Mika Sohlberg on tehnyt espoolaiselle ja suomalaiselle korikselle helvetisti hyvää, muistakaa aina se. Paljon on jäänyt asioita tekemättä, mutta meitä kaikkia yhdistää rakkaus lajiin. Itse pystyn nykytilanteessa vaikuttamaan korikseen paljonkin. Ja sen olen myös päättänyt tehdä. Oli sitten kyse Hongasta, Korisliigasta tai maajoukkueesta. Laji on antanut mulle enemmän kuin mikään ja nyt on takaisinmaksun aika.
Viestini on selkeä niille, jotka aidosti välittävät. Lopettakaa kuppikunnat ja keskittykää koriksen kehittämiseen. Se, että kaikki vittuilevat tahoillensa, ei muuta kuin tuhoa lajia.
Ja on perkeleen helppo kirjoitella nimimerkkien takaa. Laittakaa omat persoonanne peliin, astukaa esiin ja laittakaa kädet saveen. Sillä tää homma, yhteinen agenda, liikahtaa. Ei nimettömillä paskanjauhajilla. Persoonia kaivataan ja kaikki tekee virheitä. Mulla on ainakin hemmetin paljon helpompaa höpötellä kiikkustuolissa, kun ei tartte jossitella. Tein sen minkä voin, tahdoin ja osasin. Omalla nimellä on paljon raikkaampaa tehdä ja vittuilla. Ja vittuilu kuuluu urheiluun, tietenkin. Täts it.
Rikasta koriskevättä kaikille,
Aleksi
Aivan alkuun on pakko myöntää, että on ollut hienoa seurata rakasta lajia sivusta muutaman vuoden. On tullut käytyä katsomoissa ympäri Suomen ja seurattua sivusta. Silti, vaikka kuinka paljon on hommat muuttuneet, kipinä ja sydän korikseen on ja pysyy. Hauskaa on myös ollut lukea lokaa, joka on osin tullut aiheesta ja osin aiheetta. Jotkut tekevät, toiset puhuvat. Mennään siis asiaan ja avataan story.
Oma korisurani lähti käyntiin noin 5-vuotiaana Hongassa. Isä oli puheenjohtaja, minä pelasin ja luuttusin lattioita. Pääsin mukaan miesten joukkueen matkoille, jotka isäni rahoitti silloin omasta pussistaan. Tämän voivat vahvistaa muuan Sajantila, Suhonen ja co. Hiukan ikää lisää saaneena pääsin kameran varteen. Muistan ikuisesti, kun kuvasin Forssan jo edesmenneessä hiiri-hallissa. Tämän nimen hallille antoi Dettmann, joka väitti kivenkovaa lehdistötilaisuudessa nähneensä hiiren juosseen kentän poikki kesken pelin.
Aika vieri ja myös oma peli sujui. Voitimme C- ja A-junnujen SM-kultaa ja pari Scaniaa. Itse en ollut koskaan kentän paras, ihan ok pelaaja. Etenkin pukukopissa. Tajusin jossain vaiheessa, ettei kukaan maksa mulle koskaan palkkaa pelaamisesta. Lähdin opiskelemaan kauppatieteitä Englantiin. Löysin itseni muutaman vuoden päästä Hongan joukkueenjohtajana ja markkinointipäällikkönä. Jätin koulun kesken ja äiti kävi kuumana. Sohlberg halusi mut hommiin ja minä menin. Tästä olen Mikalle ikuisesti kiitollinen. Isäni oli jo kuollut, mutta olisi varmasti ollut iloinen.
Seuraavana kautena voitimme Suomen mestaruuden ja kohotin Pantteri-patsaan kohti taivasta, isälleni. Se on, ja tulee aina olemaan elämäni paras hetki. Honka voitti isäni aikana hopeaa Scotch Team -nimellä. Nimen takana oli muuan Anssi Vanjoki. Se neliskanttinen hopea on palkintokaapissani yhä.
Tein muutaman vuoden hommia Hongassa, kunnes ToPo kutsui nuorta poikaa. Lähdin ToPon manageriksi 25-vuotiaana pojankloppina. Soitin Rauramolle ja Klingalle. Kumpikaan ei reagoinut mitenkään. Jaaha, omilla mentiin. Nostimme ToPon takaisin parrasvaloihin. Anssi kutsui kahville ja Peren kanssa pelasin samassa divarijengissä. Molemmat ovat nykyään hyviä ystäviäni.
On täysin totta, että ToPo teki minun managerointi aikoinani miinusta. Tämän ei pitäisi yllättää ketään suomalaista urheilua seuraavaa ja jotain siitä tajuavaa. Välitön nousu divarista liigaan tarkoitti budjetin triplaamista. Siinä ei onnistuttu, paitsi menopuolessa. Rodman-peli tuotti jonkin verran. Ennen kaikkea se tuotti ennennäkemättömän julkisuuden, juuri sitä mitä olimme hakeneet. ToPo oli kuukauden verran enemmän mediassa kuin yksikään SM-liigan lätkäjoukkue. Ja se on paljon tässä maassa. Vaikka Saksassa onkin enemmän käsipalloilijoita kuin maailmassa jääkiekkoilijoita. No joo, se on toinen aihe se. Se ei riittänyt.
Meillä oli iso ja vaikutusvaltainen? munkkalaisporukka sitoutunut mukaan tietyllä sponssidiilillä per ukko. Kun tuli maksun aika, näkyi perävalot. ToPon silloinen pj. Raimo Saarnia kantoi kortensa enemmän kuin kekoon ja hoiti kanssani lisää rahaa. Myös muutama munkkalaistaho osallistui talkoisiin. Ennen kaikkea, Kari & Leena Niemistö pelastivat silloisen ToPon.
Olimme palkanneet Pekka Salmisen päävalmentajaksi. Minun tahdosta. Pekka valmensi minut C-poikien SM-kultaan Hesan Namikassa, kun en enää mahtunut Honkaan. Isäni soitti Pekalle, menin treeneihin ja Pekka valitsi minut joukkueeseen. Saatoin heittää pari kolkkia kauden aikana, ehkä jopa hieman enemmän. Luultavasti pääsin kentälle siksi usein, koska Pekalla oli tapana huudella kertolaskuja (9x7) ja ensimmäinen oikein vastannut pääsi kentälle. Siinä espoolainen yleensä biittasi itä-helsinkiläisen.
Meillä tuli ToPossa kriisi 2007 keväällä. Halusin erottaa Pekan. Jokainen voi vain kuvitella, kuinka vaikee on erottaa oma junnukoutsi. Meitä oli paikalla Saarnia, Pekka ja minä. Olin jo sopinut, että ToPo-ikoni Pere Klinga tulee päävalmentajaksi ja palauttaa ToPo-hengen. Tämä ei sopinut hallitukselle. Tässä kolminkeskeissä palaverissa minä itkin, samoin tekivät muut. Ja Pekka lähti vetämään treenejä. Tipuimme Lahdelle pleijareissa. Pekka on tästä kaikesta huolimatta paras valmentaja, jonka valmennuksessa olen ikinä saanut olla. Ystäväni ja ihan helvetin hyvä jätkä.
Pippenin vierailun lupasin hoitaa loppuun asti. Se meni aika lailla kivasti. Kovasti arvostamieni Kamisen Tompan ja Pehkosten perheen ilme kertoi kaiken. Nyt oltiin saatu jotain, jonka kaikki muistaa. Aina.
No joo, mun aika ToPossa alkoi käydä umpeen. Oli liikaa ristiriitoja ja etuvääntöjä. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että jenkki saattaa oikeasti soittaa yöllä ja sanoa, että sen vessapaperi on loppu. Olin aika yksin ja liian menestyshakuinen. Tiet erkanivat. Ja kyllä, ToPo teki mun aikana miinusta. Suurimman osan otan omaan piikkiini. Mutta en muistaakseni ollut yksinvaltias. Yleensä ry-pohjaisilla seuroilla on hallitus, joka valvoo toimintaa. Silti, mulla lähti mopo lapasesta.
Siksi, muutaman vuoden sivusta seuranneena ja kovaakin, maanlaajuista kritiikkiä vastaanottaneena koen olevani kypsä kirjoittamaan tämän. Onnekseni valtaosa palautteesta on ollut positiivista viime vuosina. Oli miten oli, mä olen korisjätkä. Ystävääni Henkka Dettmannia lainatakseni, mä olen korisfani.
Siksi lähdin mukaan Hongan operaatioon. Honka on mulle sydämen asia ja verenperintö, kuten ylhäältä voi lukea. En ole tässäkään operaatiossa mikään merkittävä tekijä. Teen sen minkä voin. Mika Sohlberg on tehnyt espoolaiselle ja suomalaiselle korikselle helvetisti hyvää, muistakaa aina se. Paljon on jäänyt asioita tekemättä, mutta meitä kaikkia yhdistää rakkaus lajiin. Itse pystyn nykytilanteessa vaikuttamaan korikseen paljonkin. Ja sen olen myös päättänyt tehdä. Oli sitten kyse Hongasta, Korisliigasta tai maajoukkueesta. Laji on antanut mulle enemmän kuin mikään ja nyt on takaisinmaksun aika.
Viestini on selkeä niille, jotka aidosti välittävät. Lopettakaa kuppikunnat ja keskittykää koriksen kehittämiseen. Se, että kaikki vittuilevat tahoillensa, ei muuta kuin tuhoa lajia.
Ja on perkeleen helppo kirjoitella nimimerkkien takaa. Laittakaa omat persoonanne peliin, astukaa esiin ja laittakaa kädet saveen. Sillä tää homma, yhteinen agenda, liikahtaa. Ei nimettömillä paskanjauhajilla. Persoonia kaivataan ja kaikki tekee virheitä. Mulla on ainakin hemmetin paljon helpompaa höpötellä kiikkustuolissa, kun ei tartte jossitella. Tein sen minkä voin, tahdoin ja osasin. Omalla nimellä on paljon raikkaampaa tehdä ja vittuilla. Ja vittuilu kuuluu urheiluun, tietenkin. Täts it.
Rikasta koriskevättä kaikille,
Aleksi
